Väkivalta
Ensimmäiset muistikuvani väkivallasta ja tappeluista sijoituvat johonkin varhaiseen lapsuuteni. Väkivaltaa ja tappeluita jatkuikin aina parikymppiseksi asti. Välillä sivusta seuraten ja välillä itse mukana.
Tappelut tietenkin kuuluvat jokaisen pojan normaaliin elämään, mutta kyllä jotenkin välillä pysäytti kun näki verta vuotavia miehiä joita edelleen joku potki löi tai puukotti. Muistan hyvin kuinka veritahrat roiskuivat eteisemme lattialle kun iso naapurinäijä potkaisi jo kertaalleen hakattua miestä polvella päähän ja sen jälkeen kysyi lähteekö vapaaehtoisesti vai väkisin. Muistan kuinka rappukäytävässä mies vaikeroi apua vertavuotavana puukko kyljessään. Välillä pelkäsin välillä vihasin.
Muistan kuinka pienenä poikana näin kun omaa äitiäni kuristettiin.
Tiedosti sen että joillekkin ihmisille ei kannata mennä ryttyilemään jollei ollut varma että pärjäisi jos se hyökkääkin päälle.
Itsekkin sitä sitten ajautui aika herkästikkin välillä erilaisiin tappeluihin. En osaa sanoa oliko kaikki aivan normaalia nuoruuden vimmaa vai vaikuttiko käyttäytymiseeni joku muu asia. Toisaalta oppippahan painimaan.
Joskus ala-asteella sitten rupesin tekemään punnerruksia ja ajattelin että hitto kyllä mä niille vielä sanon pahasti.
Ja kyllähän mä sitten sanoinkin. Eikä se jäänyt aina sanoihin. Mutta enmä sitäkään pelkästä vihasta tehnyt. Jotenkin sitä oli aina aika suojelevainen siskojaan kohtaan, vaikkei osannut aina niillekään osoittaa ja kertoa rakastavansa. Se olikin ainoa hyvä asia joissain teoissani. Se että halusin suojella. Se että oli ihmisiä joille toivoin pelkkää hyvää. Ja ehkä sekin on yksi syy minkä takia en ikinä voisi kuvitella satuttavani naisia tai lapsia. Se että tuntee suojeluhalua heikompia kohtaan. Välillä niin vahvasti että ei osaa omasta puolestaan pelätä.
Muistan kuinka välillä mietin jopa vihassani tappavani päätä pitemmän ja varmaan 2 kertaa painavamman äijän jonka kanssa juoppoäitini rupesi jossain vaiheessa teinivuosiani seurustelemaan. Alkoholistimiehen josta liikkui huhuja että oli raiskannut lapsia. Juttelin jopa tutun mustalaisen kanssa aseen ostosta kun se kehui niitä löytyvän kyllä. Ja löytyihän niitä. Onneksi senverran sentään hillitsin vihani. Sama mies joka myöhemmin sai syytteen äitini tapon yrityksestä. Keräsin kaiken vihani sitä miestä kohtaan. Se antoi voimaa. Muutaman kerran kasvot vastakkain välillä rautaputki kädessäni, välillä puukko piilossa vaateissani kerroin sille suoraan mitä tapahtuu jossei se rupea pysymään kaukana kodistani. Eipä se siinä vaiheessa ainakaan näyttänyt ottavansa täysin todesta.
Yhtenä yönä sitten kun herttainen känninen pariskunta oli herättänyt koko naapuruston keskellä viikkoa pyrkiessään kotiimme. Hakkasivat ovea ja huusivat. Mietin että mitä hittoa teen. En voi päästää niitä sisälle. En voi mennä pihalle puhumaan niille järkeä kun ei se johtaisi mihinkään. Naapuritkaan eivät sillä alueella ihan äkkiä puuttuneet asioihin itse saatika poliiseja soittamalla. Eikä poliisitkaan ihan joka soittoon siltä seudulta edes reagoineet. Ja kun ei ne tuntuneet rauhoittuvankaan ja pikkusiskoni itki sängyssään odottaen että pääsisi nukkumaan ja valmistautumaan tulevaan koulupäivään. Sitten päätin että hitto soitan poliisit. Vaikka en niiden työtä aina arvostanutkaan. Ja kun ne tuli käskin viedä molemmat putkaan. Ja veiväthän ne. Ja siitäkin äitini oli tietenkin mulle vihainen.
Jonkin aikaa senjälkeen samainen äijä sitten oli jälleen ovellamme rappukäytävässä. Menin taas ulos sanomaan että lähde jumalauta menemään. Sehän lähinnä naurahti jotain ja löi mua mahaan. No sitten mä vaan jotenkin napsahdin sille äijälle. En muista että olisin pelännyt. Keräsin vaan kaiken rohkeuteni, voimani ja vihani. Löin takasin ja potkaisin ja lopulta sain tönäistyä alas rappusiin. Se lensi kipeän näköisesti alas. Ensin toivoin ettei se edes enää nousisi siitä. Sitten pelkäsin ettei se nousisi siitä. Onneksi se nousi. Odotin että se olisi tullut uudestaan kimppuun. Ei enää tullut. Katsoi mutisi jotain ja lähti pois. Senjälkeen se kiersi mut kaukaa eik enää tullut siihen rappukäytävään ainakaan silloin jos mä olin lähettyvillä. Se oli ymmärtänyt että mä todella olin tosissani. En enää jaksanut.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Luottamus
Kun on nähnyt ja kokenut elämässään monia pettymyksiä. Pettymyksiä lapsena nuorena ja aikuisena.Lapsena nähnyt kuinka jopa oma äiti jonka pitäisi olla esierkkinä elämästä käyttäytyy kuin kokemuksia etsivä teinityttö. Nähnyt kuinka niin moni nainen käyttäytyy samalla tavalla. Ja mikään ei muuttunut nuoruudessa eikä aikuisena. Jotenkin rupesi epäilemän kaikkia naisia ja miehiä vaikka samalla toivoi että kuva naisista ja miehistä on täysin vääristynyt.
Välillä iskee realismi ja kylmyys mieleen. Miten juuri tämä nainen voi olla erilainen. Onko tämä sellainen nainen joka ei vähintään hae huomiota netissä tai jossain seuranhakupalveluissa tai baarissa tai missä tahansa vaikka samaan aikaan vannoo rakkauttaan ja uskollisuuttaan.
Kun vietin railakasta sinkkuelämää tapasin kaikenlaisia naisia. Monet heistä seurustelivat tai olivat naimisissa, mutta kyllä seksiä pääsi niiden kanssa harrastamaan kunhan mies ei vaan saanut tietää. Ja samaa tottakai tekivät myös miehet.
Nähnyt kokenut ja kuullut miten tuo sinänsä luontainen vietti satuttaa ihmisiä kun kulissit romahtaa. Mietti mikseivät ihmiset sitten voi vaan puhua suoraan asioista ennenkuin satuttaa.
Mieleenpainuvin tapaus oli ehkä eräs nainen joka yhtäkkiä vaan baarisssa tuli luokseni ja kysyi että miten olisi? Humalassa hän ei ollut. Kysyi että voidaanko mennä luokseni. Vastasin että niinno miksipä ei. Eihän mulla mitään sitoumuksia tai esteitä ollut, poikamies kun olin. Mutta kun sanoin että asun toisella puolella kaupunkia niin nainen sanoi ettei ole aikaa lähteä niin pitkälle ja hänen luokseen ei voi mennä koska mies odottaa siellä. Olin jo sanomassa että no ei siinä sitten mitään minäpä tästä lähden kaljalle, mutta nainen ehti puhua ensin ja sanoi vaan että tuossa vieressä on puisto mennään sinne. Sinnehän me sitten mentiin ja hoideltiin hommat ja vieläpä ilman ehkäisyä. Ja samanlaisia tapauksia kyllä osui matkanvarrelle.
Jotenkin sitä sitten ajatteli että hitto en ikinä anna itseni rakastua kehenkään. En halua tulla petetyksi, koska tiesin että jos rakastun niin luottamuksen menettäminen ja petetyksi tuleminen satuttaisi niin paljon etten halunnut edes kuvitella asiaa. Samalla mietin että kuinka helppoa pettämisen salailu loppujen lopuksi onkaan, mutta sitten kun siitä joskus jääkin kiinni vaikka luulisi olevansa kuinka ovela ja peittävänsä kaikki jäljet niin mikä tunne se sellainen on kun kulissit romahtavat. Ja näin kävi parille kaverille. Naisille ja miehille.
Sitten kun olin ollut sinkkuna muutaman vuoden ja pitänyt hauskaa ja vältellyt vakavia suhteita niin rupesin kaipaamaan jotain merkityksellisempää. Rupesin miettimään että olenko valmis. Osaanko ja pystynkö vakavaan suhteeseen. Mietin pystynkö rakastamaan pystynkö luottamaan pystynkö itse olemaan uskollinen. Kun tiesin pystyväni kaikkiin noihin rupesin etsimään itselleni naista jota kohtaan olisin valmis noihin kaikkiin. Mutta mistä koskaan tietäisi ajatteleeko toinen samoin. Onko nykymaailmassa enää ihmisiä jotka oikeasti jaksavat rakastaa toista alkuhuuman jälkeenkin. Ihmistä joka samalla tavalla osaisi arvostaa rakastaan samalla tavalla kuin itse haluan.
Haaveilin onnellisuudesta ja siitä että tapaisin jonkun jota rakastaa koko sydämestäni. Sitten tapasin naisen joka oli kaikkea mitä olin etsinyt.
Kaunis, hauska, kiltti, seksikäs, mielenkiintoinen… Kaikkea. Kaikkea mitä olin etsinyt ja haaveillut. Sitten päivä päivältä rakastuin enemmän ja enemmän. Samalla hiipi pelko kaiken menettämisestä, kaiken romahtamisesta.
Se että rakkaani tuntisi seksuaalista vetoa muihin ei ollut suurin pelkoni. Ei edes se että hän harrastaisi seksiä muiden kanssa. Vaan se mahdollinen tunnepuolen pettäminen ja huomion kerääminen. Ja se että jos hän kokisi tarvetta johonkin noista tunteista ja teoista, niin sekään ei satuttaisi ja pelottaisi niin paljon kuin epärehellisyys. Kun rakastaa toista enemmän kuin elämää ja hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on niin haluaa ymmärtää myös toisen mahdolliset heikkoudet. Se ei pelottanut että jos hän sanoisi suoraan haluavansa harrastaa seksiä tai flirtailla muiden kanssa. Pelotti että hän haluaa ja tekee niitä ilman että on luotettava ja kertoo tunteistaan.
Ennenkuin ryhdyin suhteeseen mietin että en halua yrittää omistaa toista ihmistä. En missään vaiheessa suhdetta niin ole halunnutkaan, mutta käytökseni oli silti aika ajoin juuri sellaista. Toisen ihmisen alistamista ja yrittämistä omistaa. Mutta miksi? Välillä pysähdyin hetkittäin jopa ajattelemaan sitä, mutta sitten jatkoin taas. Miksi jos olen valmis jopa hyväksymään sen että toinen haluaa kokea asioita myös muiden miesten kanssa? Näin jälkeenpäin ajateltuna en keksi siihen muuta selitystä kuin pelon. Pelon rakkaimpansa ja haaveittensa menettämisestä. Pelkoa luottamuksen romuttumisesta.
Kaikki se pelko aiheuttaa tottakai mustasukkaisuutta välillä aivan turhistakin asioista. Ja sitten jos toinen kokee että toinen on mustasukkainen, ahdistava ja omistuksenhaluinen niin yhteentörmäyksiä tulee varmasti. Minulle oli niin vaikea puhua rakkaalleeni peloistani. Mielummin kätkin ne ja purin ne kylmyydellä. Haukuin.
Ja välillä sitä miettii pystyisikö toinen edes ymmärtämään pelkojani, ilman että pitäisi mua aivan sairaana.
Kun sitä jatkui tarpeeksi kauan minusta tuli kokoajan vaan kylmempi. Välillä uhosin suutuspäissäni pettäväni, vaikka todellisuudessa en kokenut sille mitään tarvetta. Olin löytänyt kaiken mitä etsin. En halunnut jännitystä tai kokemuksia ilman rakastani. Niin kauan ja paljon olin hakenut jännitystä ja kokemuksia yksin että tiedän mitä haluan.
Vaikka luottaa toiseen, niin pelko tulee välillä pintaan. Parisuhteessa tulee ongelmia kun niitä pelkoja ei käsitellä. Kun niistä ei puhuta. Kun toinen ei ymmärrä. Kun toinen peittää pelkonsa kylmyydellä. Kun tulee tunne että toinen ei puhu aivan kaikesta pelko kasvaa.
Pienet asiat kasvavat suuriksi. Jos tuntee pelkoa ja loukkaantuu jostain toiselle mitättömältä tuntuvalta asialta on vaikea saada yhteisymmärrystä. Saattaa tuntea itsensä loukatuksi kun toinen tulee töistä kotiin moikkaa pikaisesti ja syöksyy tietokoneelle. Sitten kun yrittää selittää että se tuntuu loukkaavalta kun tuntuu että toisella on kiire nettiin eikä niinkään mun luokse. Miettii itsekseen että jaahas ilmeisesti siellä oli jotain tärkeämpää ja jotain ikävöidympää. Ei osaa aina sanoa asioita hienovaraisesti. Arjen pienistä asioista tulee yhteentörmäyksiä kun ei osaa esittää tunteitaan ja ajatuksiaan ja loukkaa vain toista. Sitten kaikki hiljaa paisuu ja solmuja tulee aina vaan lisää ja sitten molemmat vaan torjuu toisiaan. Ja vaikka kuinka arvostaa toista ja ajattelisi vaikka kuolevansa toisen vuoksi niin se ei välttämättä enää näy toisen silmissä.
Siihen ei oikeastaan auta kuin täydellinen avoimuus ja puhuminen. Ja siihen olen nyt ryhtynyt. On niin paljon sanoja, niin paljon ajatuksia. Rakkautta. Pelkoa. Toivoa. Luottamusta.
Koko loppuelämäni menee niiden käsittelyssä ja puhumisessa ja niistä kirjoittamisessa, mutta toivottavasti siitä on edes jotain hyötyä elämään. Että edes hieman paremmaksi ihmiseksi oppisin päivä päivältä.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Mistä kaikki alkoi?
Synnyin maaseudulle jonne äitini oli muuttanut kaupungista kahden isosiskopuoleni kanssa ( silloin 4v ja 5v. ) Isäni asui lähellä, muttei saman katon alla. No siitä ajasta en tietenkään mitään muista, mutta kai se vielä ihan suht normaalia elämää oli. Kaksi vuotta myöhemmin sain pikkusiskon ja äitimme ryhtyi jossain vaiheessa sen jälkeen perhepäivähoitajaksi eli meille tuli kotiin muitakin lapsia päivisin hoitoon. Jonkun aikaa menikin muistaakseni hyvin. Askarreltiin ja leikittiin muiden lasten kanssa ja elettiin normaalia arkea. Niistä ajoista alkoholinkäyttöä muistan lähinnä joltain uudenvuodenaaton illalta kun me lapset juostiin karkuun kun aikuisilta lipsui välillä raketit vaakasuoraan.
Sitten jossain vaiheessa äiti oli jäänyt isälleni kiinni alkoholin naukkailusta kesken päivää. Jälkeenpäin olen kuullut että isäni ilmoitti äidin työnantajalle. Tottakai ja ehkä toivoi että edes se pysäyttäisi. Potkuthan siitä tietenkin tuli ja pian senjälkeen äiti ilmoitti että noniin nyt muutettaan kaupunkiin. No ainahan lapsena uusista asioista innostuu ja niin sitä vaan pistettiin tavarat paketteihin ja lähdettiin. Itse olin siinä 5 vanha silloin. Siitä muistan lähinnä sen kun purin leluja muuttolaatikosta ja yhtäkkiä soi ovikello. Isä tuli ovesta ei puhunut mitään tuli vain siihen viereemme istui alas ja purskahti itkuun. Äiti ei ollut sille tietenkään vielä ehtinyt mainita että me muutetaan. Isä oli löytänyt tyhjän asunnon ja joutunut poliiseilta selvittämään uuden osoitteen. No sitten sitä asuttiin kaupungissa. Olihan se tietysti jännittävää kun pääsi kaupungin valojen, ihmisten ja liikenteen keskelle.
Ensimmäiseltä vuodelta kaupungissa muistan hetkiä päiväkodista kun olin 5-6vuotias ja pikkusisko siinä 3-4 hän ei onneksi niistä varmaankaan mitään muista mutta ne oli vaan jotenkin pelottavia ja kummallisia hetkiä. Saimme välillä yhdessä hoitajien kanssa ihmetellä että missä äiti viipyy kun kaikki muut on jo haettu. Päiväkodissa oli onneksi iltavuorokin ja välillä olikin jo ilta vaikka aamulla jo oltiin tultu ja äiti oli työtön korkeintaan jollain työkkärikurssilla välillä. Äiti tuli sitten välillä aikamoisessa humalassa, välillä yksin välillä vieraiden miesten kanssa taxilla hakemaan kotiin. Ei jokapäivä mutta varsin hyvin muistan ne kerrat. Muistan toki myös hyviäkin hetkiä, sellaisia kun yhdessä käveltiin äidin ja pikkusiskon kanssa pois päiväkodista kotiin leikkimään. Niinä aikoina oikeastaan sitten kunnolla lähtikin liikkelle äitimme alkoholisoituminen.
Nuo päiväkotimuistotkin olivat osittain mieleni sopukoihin piiloutuneet kunnes sitten viimevuonna kävin samaisessa päiväkodissa töissä. Yhtenä päivänä sitten kun istahdin töiden jälkeen autoon istuin siinä käynnistämättä autoa ja kaikki palautui taas mieleeni. Tärisin hetken, mutta sitten suljin kaiken pois mielestäni ja lähdin ajamaan. Siitäkään en silloin puhunut kenellekkään. Päiväkirjaa kun en ole pitänyt niin en osaa sanoa purinko myöhemmin tuonkin päivän pahan oloni rakkaaseeni, mutta en yllättyisi siitä.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
Itseeni tutustuminen
En tarkalleen muista milloin lopetin itkemisen, joskus lapsuuden ja teinivuosien välissä se oli, tippa oli kyllä tullut ajoittain linssiin, mutta itkemisen aloitin toissapäivänä uudelleen.
Avopuolisoni jätti minut kun olin jo jonkun aikaa pitänyt jonkunlaista kuorta päälläni ja menettämisen pelon takia esittänyt välillä välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttä. Muutaman kerran kimpaannuttuani olin haukkunut häntä kohtuuttomasti sanoilla joita kenenkään ei pitäisi rakkaansa suusta kuulla. Kun hän sitten kertoi ettei näe suhteellamme tulevaisuutta ja silmistä näin että nyt oli tosi kyseessä tajusin menettäneeni ihmisen jota rakastan enemmän kuin elämää. Tunsin kaikkien tulevaisuuden haaveideni hajoavan edessäni. Romahdin täysin. Rupesin itkemään. Voin pahoin. Oksensin. Itkin. Oksensin. Valvoin kaksi vuorokautta itkien ja voiden pahoin. Koko elämäni vilahti sinä aikana silmissäni samalla kun tunsin kaikkien tulevaisuuden suunnitelmien katoavan. Ajatukset pyörivät päässäni. Kyselin asioita itseltäni ja vastailin. Miksi satutin? En tiedä. Rakastanko? Enemmän kuin elämää. Pelkäsinkö? Kyllä. Haluanko menettää kaiken? En. Taistelenko? Kyllä. Teenko kaikkeni? Kyllä. Haluanko satuttaa? En. Haluanko haukkua ja loukata? En.
Itkin rakkaani perään itkin haaveideni perään. Itkin tulevaisuuteni perään. Kyselin itseltäni. Kun sain itseni varmaksi mitä haluan ja mihin olen valmis alkoi taistelu siitä saanko rakkaani näkemään että olen tosissani. Ettei tämä ole taas yksi tyhjänpäiväinen lupaus että en minä enään ja silti. Se taistelu on yhä kesken mutta vannon tekeväni kaikkeni. En vain antaisi itselleni anteeksi jos menettäisin ihmisen jota rakastan ihailen ja arvostan. Menettäisin koska en ole osoittanut rakastavani enkä arvostavani. Kaikki ne solmut mielessäni, halusin niistä eroon.
Olen aina ajatellut että en ymmärrä ihmisiä jotka syyttävät omasta käytöksestään menneisyyttään tai lapsuuttaan. Mutta tuo valvominen ja ajattelu jotenkin sai palaset loksahtelemaan. Jollain tasolla menneisyys vaan aina vaikuttaa käytökseen. Se mitä on nähnyt, tuntenut, kuullut. Varsinkin lapsena kun mieli on kaikkein haavoittuvaisin. En ole psykologi enkä tunne alaa yhtään, mutta kirjoitan omista tunteistani, omista ajatuksistani, omista mielipiteistäni. Itse olen tähänastisen elämäni aikana yrittänyt lähinnä salailla taustaani. Ollut puhumatta siitä. Yrittänyt unohtaa. Unohtaminen on osittain tehonnutkin, mutta kaikkea ei vaan voi unohtaa. Nyt tulin kuitenkin siihen tulokseen että jotta pystyisin ymmärtämään omaa käytöstäni ja että muut pystyisivät ymmärtämään sitä ja että kunnolla pystyisin vihdoin vaikuttamaan siihen minun on pakko ruveta käsittelemään niitä asioita ja kokemuksia.
Päätin siis ruveta kirjoittamaan, koska ajattelin että se olisi helpompaa kuin puhuminen mutta varmasti yhtä tehokasta. Saada ajatuksiaan ulos edes jossain muodossa. Kirjoitan tänne lapsuuteni ja nuoruuteni kokemuksista elämästä alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin perheessä, lapsuudesta ja nuoruudesta levottomassa lähiössä, sekä asioita nykyisestä elämänvaiheesta ja pohdin niiden yhteyttä toisiinsa. Tämä on alku. Onneksi koko elämä on aikaa oppimiselle aikaa kasvamiselle. Jotkut joutuvat kasvamaan vasta aikuisena ja silloin se tuntuu huomattavasti vaikeammalta.
Luokka: Luokittelematon | Ei kommentteja »
